Kasari-ysäritoimintatähti Jean-Claude Van Damme on nykyään ajautunut aika pitkälti samaan tilaan kuin toinen b-luokasta a-sarjanousuun kykenemätön pökkelösuosikkini Steven Seagal.

Molemmat pykäävät nykyään sarjatuotantona toinen toistaan kamalampia, bensaräjähdepainotteisia ammuskelurymistelyjä romanialaisilla kaatopaikoilla. Paras hetki näihin liittyen oli kun katsoin Van Dammen In Hellin ja Seagalin Out for a Killin putkeen (kaunis päivä, se) ja molempien dvd-ekstroissa on sama ikäloppu ja silmäpuoli tuottaja saman kolmen neliön toimiston samassa nurkassa halvalla dv-kameralla antamassa jaarittelevaa haastattelua siitä, miksi juuri tämä tyylitajuton ja mielikuvitukseton toimintaepäspektaakkeli on juuri Sinun aikasi ja rahasi arvoinen.

Seagal yritti hetken aikaa jotain muuta ja pyrki rahastamaan postmodernin nokkeluuden epävakaalla saralla. Itsensä esittäminen kehnossa komediassa ja hupaisassa Mountain Dew -mainoksessa ei kuitenkaan näyttänyt johtavan mihinkään ja Seagal palasi räjäyttämään ruosteisia tankkereita itä-Eurooppaan.

Nyt Frendeissä kerran vilahtanut Van Damme yrittää samaa esittämällä itseään itsestään kertovassa elokuvassa. Äidinkieltään puhumalla!

Heti kättelyssä mainitaan ainakin kokkeli- ja rahaongelmat (katsokaa Knock-Off jos haluatte nähdä nokka täynnä kokaiinia näyttelevän ikääntyvän toimintatähden), naisuhteet sekä järjettömät lausahdukset. Lienee turha toivoa loppuelokuvan etenevän charliekaufmanismiin.

Järjettömistä lausahduksista: kyllä, Van Damme on sanonut näin: "Happi on tärkeää. Ilman sitä lentokoneet tippuisivat taivaalta. Ja linnut." Kenties miehen pitäisi siis julkaista filosofinen pamfletti?

Laitetaanpa tämä spontaani purkaus tännekin, onpahan pitkästä aikaa jotain hourittavaa:

Menin 5.11 Messukeskukseen katsomaan syvästi ihailemaani elokuvaohjaaja David Lynchiä hieman puun takaa ilmestyneeseen luentotilaisuuteen, jossa kunniatohtoriksi nimetty Lynch vastaili kysymyksiin elokuvistaan ja meditaatiosta, tuoreen kirjansa Catching the Big Fish: Meditation, Consciousness, and Creativity pohjalta.

Lynch! Suomessa! Puhumassa!

Vaikea sanoa, mitä odotin, mutta taivaskanavamaista huuhaameditaation myyntitilaisuutta en ainakaan.

Transsendenttistä meditaatiota luovuuden ja maailmanrauhan välineenä puffaava Lynch oli haastatteluista tuttu töyhtöhyyppäinen itsensä. Spesifisiä kysymyksiä syytänyt yleisö sai viuhkana heiluvan oikean käden havainnollistamia eteerissä kelluvia vastauksia, joiden pohja oli helppo nähdä ainakin näin jossain määrin luovana ihmisenä. Tiedä sitten merkitsivätkö yleisluontoiset vastaukset mitään muulle osalle populaa, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa että idean syntymisen hetkeä on vaikea artikuloida mitenkään koherentimmin kuin: "mietin sitä ja mietin tätä ja sitten en miettinyt mitään ja sitten ne yhdistyivät ja tuli tämä idea".

Mutta Lynch on myös perustanut David Lynch Säätiön, joka mm. perustaa transsendenttisia kouluja ympäri maailmaa, joissa oppilaat sukeltavat viisauden helmiä "meistä jokaisesta löytyvästä alitajunnan äärettömästä valtamerestä". Eli toistetaan mantraa, syväsukelletaan sisimpäänsä ja näin syntyy paitsi enemmän luovuutta ja "onnen aaltoja", myös maailmanrauha. Säätiön tarkoitus on perustaa Suomeen "Voittamaton yliopisto", joka nostaisi kansakunnan "voittamattomuuteen", mitä vittua se ikinä sitten tarkoittaakaan. Nettisivuston mukaan se tarkoittaa about sitä, että jos joogit lentelisivät niin meillä olisi onnellisia lehmiä. Tai päinvastoin.

Homma vaikuttaa yhtä vakuuttavalta tieteen ja uskon yhdistelmältä epämääräisine viitteineen kuin älykkään suunnittelun kehäpäätelmät. Kaikki paha poistuu kun tilalle tulee hyvää. Kaikki hyvä tulee koska meillä on tällainen kaavio joka sanoo niin. Meillä on tällainen kaavio koska me uskomme niin. Ja me uskomme niin koska se on niin. Eikö olekin hyvä?

Lynchin vieressä istui kaksi "maailman älykkäintä ihmistä", tohtorit John Hagelin ja Bevan Morris, joista ensin mainittu on kuulemma kvanttifyysikko ja jälkimmäinen Maharishi University of Management -yliopiston rehtori. Mille viisauden valloittamattomille huipuille nämä superaivot sitten kiipesivät?

No, pohjimmiltaan he ilmoittivat että Ainoa Tie Onneen on transsendenttinen meditaatio. Sillä on mm. kokeiden mukaan saatu hetkeksi rauha Libanoniin ja Pohjois-Irlantiin. Peruskurssin hinta €1800. Miksi nämä onnen portaat tuovat niin usein mieleen Escherin maalaukset?

Kysyttiin mitä tahansa, noin kahden lauseen jälkeen puhe siirtyi automaattisen oloisesti aina takaisin siihen, että näitä kouluja on ympäri maailmaa ja jos yhden prosentin neliöjuuri populaatiosta vain meditoisi JUURI NÄIN, olisi maailmassa rauha tuossa tuokiossa. €1800, kiitos.

Hintaa ei tietenkään toisteltu vaan välteltiin ja pidettiin painotus tekniikan äärettömässä superiudessa. Tilaisuus ei siis ollut sitä varten, että ihmiset keskustelisivat meditaatiosta ja luovuudesta ja niiden välisestä mahdollisesta korrelaatiosta, vaan siksi, että heille saataisiin myytyä uskoa pussissa.

Loukkaavan siitä teki paitsi se, että myyntilauseiden haihattelevat yleistykset holhosivat sekä yleisön että puhujien älykkyyttä, myös se uskomaton ylenkatse jonka tällaisten latteuksien lateleminen kohdistaa ihan todellisten ihmisten todellisiin ongelmiin. Sodat päättyvät hetkeksi kun joukko hörhöjä menee itseensä toisella puolen maapalloa. OK. Aktuaalien konfliktien ja sotien osalliset siis eivät vain tajua lopettaa vaikka heihin säteilytetään onnen aaltoja. Voi teitä, perkeleitä.

Lynchin taide on kyllä yhä omaa luokkaansa, mutta ihmispisteet menivät nyt plop plop miinuksen puolelle. Todennäköisesti intuitioonsa luottava mies on vilpitön onnen kaupittelija, mutta tällä kertaa silti pelkkä kaupittelija. Tällä näytöllä jää tittelin perusteella kiinnostanut kirjakin lukematta.

Tämä viikko kuluu kokonaan Espoo Cinéssä. Tänään tarjolla Flashdancen ilmainen ulkoilmaesitys, perjantaina pakistanilaista gore-kauhua!

Elokuva-arkistossa on kesän aikana nähty yhtä sun toista elokuvataiteen juhlavalla saralla, David Lynchin hämyisistä kohinoista Jörn Donnerin provosoiviin älypaloihin ja kaikenlaisiin 60-luvun pop-aallon harjalla ratsastaviin ihmeisiin. Huipentuma saavutetaan kuitenkin nyt keskiviikkona kun kulttuuria janoavalle kansalle tarjoillaan ainutlaatuinen tilaisuus ihailla David Hasselhoffin rintakarvoitusta Orionin hehkeältä kankaalta.

STARCRASH!

Uuden Hollywoodin auteurejen ollessa jo matkalla ulos ovesta vetämään lisää kokkelia nokkaan pukkasi George Lucas 1977 ulos b-elokuvien muutosta halpiksista massayleisöjen megaviihteeksi toitottaneen avaruusfantasiansa Star Wars, eivätkä Italian eksploitaatiomaestrot ummistaneet liirankiiluisia silmiään. Heti seuraavan vuonna tulikin ulos Luigi Cozzin ohjaama avaruuseepos Starcrash, josta SEA: n info kertoo seuraavaa:

"Kimalteleva värimaailma, yritteliäät pienoismallit sekä yhteenotot jättirobottien, amatsonien ja villi-ihmisten kanssa takaavat, että aika ei käy pitkäksi."

Ja yhdessä pääosassa tosiaankin itse Ritari Ässä, Rantavahtien kiistaton kunkku, rakkausballadien Matti Nykästäkin suurempi kultakurkku - nykyinen netttikännivideoiden naurunalaisuus David Hasselhoff!

The Hoff! Orionissa! Eli avaruudessa! Tule ja tutustu!

   <- Klikkaa kuvaa ja koe Maagisten Haarojen Ihme!

70-luvun halpaa italialaista scifiä enemmän kuin mielisairaalan suljetulle osastolle itse lukitut lääkärit määräävät katsoneena en voisi mitenkään hyvällä omallatunnolla ohittaa tätä tilaisuutta mainostaa ja hehkuttaa tätä epäilemättä tajunnan räjäyttävää merkkiteosta elokuvahistoriassa. Keskiviikkona. Nyt. 21.15.

Be there or face the wrath of Hasselhoff!

PS. Ennen Starcrashia esitetään Donnerin Dirty Story ja Lynchin Mulholland Drive, joten sopivaan mielentilaan voi virittäytyä kokemalla koko kolmikon - itse nappasin liput kaikkiin jo etukäteen...

Lisää väläyksiä menneisyydestä YouTuben kautta. Turtles oli minun ikäisilleni se seuraava kova juttu He-Manin ja Transformersin kadotettua suurimman viehätyksensä. Ilmeisesti vain teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat pystyivät täyttämään lihaksikkaiden friikkien ja muotoaan muuttavien robottien jättämän aukon.

Turtles alkoi Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin mustavalkoisena sarjakuvana, jonka aina(kin joissain piireissä) muistetaan mainita olleen kovempi ja katu-uskottavampi kuin myöhemmät inkarnaatiot. Reaktioni tähän on aina sama: se kertoi viemärissä asuvista teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista joita koulutti (mutantti)rotta. Get over it, people!

1987 alkoi Turtles -piirretty, jossa kilpparit taistelivat mm. isoja puhuvia aivoja vastaan. 1990 saapui elokuva, joka menestyi niin hyvin että sai seuraavana vuonna jatko-osan nimeltä Teinimutanttininjakilpikonnat 2 ja mönjän salaisuus. Minulla on kyseisen tapauksen juliste seinälläni. Elokuvan nimen yläpuolella lukee "Uusupeanttinen!" Sanan yllä kilpparit ovat kerääntyneet rikkoutuneen putkilon ympärille, josta vuotaa vihreää mönjää - salaperäisesti. Turtlesien ympärillä on neljä Seiska -tyyppistä räjähtävää lööppikuvaa, joissa lukee:

Lööppistoori!

Ninjacowboy!

Waudepizzaa! (Turtles -leffojen myötä Helsingin pizzerioissa oli hetken aikaa villitys tarjoilla pepperoni-banaani-suolakurkku -tyylisiä outoja pizzoja ja kutsua niitä Turtles-pizzoiksi. Cowabunga, dude!)

...sekä...

Megaräppiä!

Viimeisen yllä komeilee itse Vanilla Ice, joka tosiaan räppää elokuvassa:


...klippi kannattaa katsoa loppuun asti vaikka saisikin jo puolessa välissä tarpeekseen mikrofonia Manaajan "Let Jesus fuck you!" -tyyliin haaraväliinsä sullovasta Ice Ice Babysta, jonka virneestä kuvastuu ainoastaan kokaiinin kautta saavutettava viattomuuden tila. Lopussa on nimittäin herran lyhyt haastattelu, jossa hän puhuu kokemuksestaan elokuvan parissa. Elokuvan katsoneita saattaa ainakin hämmästyttää Vanillan tarjoama inside-tieto siitä, että käsikirjoitus oli olemassa. "They had it wrote down and everything". Jumatsuikka, käsikirjoitus ja kaikki! Mitä ne keksivätkään seuraavaksi siellä Hollywoodissa?

Tietokoneanimaatio kehittyy koko ajan, mutta tähän mennessä ihmisen fotorealistinen jäljittely on parhaimmillaankin johtanut tulokseen, joka saa elokuvaa katsoessa huutamaan spontaanisti: "Nuo lasiset silmät ovat kuolleet!" Esimerkkeinä tästä kaikin muinkin puolin pökkelö Final Fantasy: The Spirits Within (2001) sekä Robert Zemeckisin paitsi pökkelö, myös sisällöllisesti vastenmielinen Polar Express (2004). Jälkimmäinen tehtiin Sormusten herrojen Klonkusta tutulla motion capture-tekniikalla, jossa näyttelijä on pukeutunut anturitrikoisiin, joiden pohjalta liikkeet tallentuvat tietokoneen syövereihin. Liikkeiden siis pitäisi olla luonnollisia, koska niiden pohjalla on oikea ihminen.

Tulos on kuitenkin kankea. Liike on robottimaista eikä mitään massan tuntua synny pikselitaivaassa kirmaileviin hahmoihin. Silmät ovat kuolleemmat kuin Adam Sandlerilla ja Ben Affleckilla yhteensä, niiden nukkemaisen kiillon takana ei näy mitään eloa. Zombimannekiinit heiluvat sinne tänne ja katsoja vaivaantuu jäljen lähes-elävyydestä silloin kun ei oksenna äklöjoulufiilistelylle.

Zemeckis ei kuitenkaan luovuttanut 150 miljoonaa dollaria maksaneen kammotuksen flopattuakaan, vaan on tapansa mukaan jalostanut tekniikkaa. Zemeckis on vähän kuin James Cameron, kumpikaan ei yleensä tee uutta elokuvaa, jos se ei ole samalla harppaus efektiteknologialle. Nyt luvassa on anglosaksiseen eeppiseen runoon Beowulf perustuva elokuva. Erikoisen siitä tekee seikka, että tuotos on suunnattu aikuisille. Toisin sanoen, siinä on seksiä ja väkivaltaa. Animoidut hahmot myös näyttävät esittäjiltään, tietysti Crispin Gloverin Grendelin poikkeuksella.

Kyllä, Crispin Glover on Grendel. Jes!

Traileri on pirun näyttävä ja silmät yllättävän eläviä, mutta paikoin huomio kiinnittyy silti liikkeiden lievään luonnottomuuteen (erityisesti Robin Wright Pennin hahmo tuo liikaa mieleen Shrekin). Fotorealismin ongelma on, että sen on oltava 100% täysin fotorealistista, pienikin virhe särkee illuusion. Katsokaa itse:



Tässäkö sitten elokuvan tulevaisuus? Ei lavasteita, oikeiden ihmisten piirrettyjä naamoja ja askeleen päässä todellisen näköisestä oleva maailma - jossa tekijät voivat näyttää tasan mitä lystäävät rajanaan ainoastaan mielikuvitus ja hiipuvat kokaiinivarastonsa. Sky Captain and the World of Tomorrow (2004) sisälsi jo kuolleen Laurence Olivierin näköisyyden. Efektit integroituvat koko ajan tiukemmin ja tiukemmin kaikenlaisiin elokuviin, mutta tuskin tällaisesta tulee käytäntö, sillä teosten veivaaminen kestää niin kauan ja ihmiset haluavat kuitenkin mieluummin nähdä rakastamansa elokuvatähdet kuin heidän näköisyytensä.

Mutta koska studiopomot ovat laumaeläimiä, projekti tullee ainakin menestyksellään määräämään seuraaviksi vuosiksi aikuisille suunnatun efektielokuvan tulevaisuuden (Zack Snyderin Watchmenin ohella). Onko kaiken arvoista panostaa laatuun ja rajata kohderyhmä lähtökohtaisesti pienemmäksi? Lasten piirrettyjä kun kuitenkin katsovat kaikki.

Käsikirjoituksen ovat vääntäneet Neil Gaiman ja Roger Avary, joten toivoa on siltäkin saralta. Vaan kuka muistaa aiemman Beowulf-sovituksen, pääosassaan Christopher Lambert? Siinäkin oli tissit, selvästi tarkoitettu aikuisille! Angelina Jolien CGI-tissejä odotellessa voi siis tarkistaa Playboy-mallin aitoudeltaan samaa luokkaa olevat silikonitissit! Tapaus sisältää myös hämmentävää italowestern-homagea ja on kaikin puolin varsin onneton. Pakkokatsottavaa, siis.

Unohtakaa Levottomat ja muu nykypäivän ponneton pehmoporno! Tulkaa temmeltämään mielipuolisuuden hämmentävillä kentillä, katsokaa Teuvo Tulion Sensuela! Elämänne muuttuu paremmaksi, päästänne kasvaa kukkia ja olette täynnä rakkautta maailmaa kohtaan!

                                               

Maanantaina 30.7 tapahtuu Suuria. Itse Lastentarhan kyttä, miehistä miehisin, Kuvernaattori Arnold Schwarzenegger täyttää monumentaaliset 60 vuotta. Mr. Olympiasta Conaniksi, Terminaattoriksi ja Kalifornian kuvernööriksi tiensä raivannut itävaltalainen puhevammainen naistenmieslihaskimppu on elokuviensa ulkopuolella nähtävissä "parhaimmillaan" vuonna 1983 valmistuneessa matkailuvideomainoksessa Carnival In Rio. Iso-Arska hourii sekavia mulattitytöistä, puristelee perseitä ja opettaa englantia (!) naiselle laittamalla tämän imemään porkkanaa hitusen rivolla tavalla.

Uransa ja elämänsä aikana ympäristöystävällisen ja kuolemantuomiota kannattavan Ahnuldin suusta on päässyt kaikenlaista muistettavaa. Aloitetaan parilla klassikkolainauksella elokuvista:

Conan barbaarissa (1982) Schwarzenegger on, no, Conan...joka on barbaari. Conan kylvää tuhoa miekallaan ja leikkaa lopussa käärmeeksi muuttuvalta James Earl Jonesilta pään irti John Miliuksen nietzschemäisessä ja megalomaanisessa spektaakkelissa.

Conanilta kysytään mikä elämässä on kaikkein parasta:

"Crush your enemies, see them driven before you, and to hear the lamentation of their women!"

Commandossa (1985) puolestaan Arnold on voittamaton eversti John Matrix, jonka tytär kidnapataan. Puolentoista tunnin mahtimenon aikana Arska pistää päreiksi mm. puoli ostoskeskusta, asekaupan ja koko pahisten kyläkompleksin, tappaen n. 80 ihmistä hurmeisesti. Ehkä maailmankaikkeuden toiseksi paras elokuva, jossa one-linereita sinkoilee lähes samaan tahtiin kuin luoteja:

Matrix vastaa vihulaisen itsekehuun:

"I eat green berets for breakfast. And right now I'm very hungry. "

Matrix roikottaa konnaa kalliokielekkeeltä yhdellä kädellä jalasta pitäen:

Matrix: Remember, Sully, when I promised to kill you last?
Sully: That's right, Matrix! You did!
Matrix: I lied.

Sitten Matrix päästää irti.

Heittäessään höyryputken edessä seisovan ultimate gay-pääpahiksen läpi teräsputken:

"Let off some steam, Bennett!"

Näitä voisi kirjata ylös koko päivän. Mutta keskitytään sen sijaan arvon kuvernöörin oikean elämän lausuntoihin.

Rahasta ja onnesta:

“Money doesn't make you happy. I now have $50 million but I was just as happy when I had $48 million.”

Muistista, proustilaisittain:

“If it's hard to remember, it'll be difficult to forget.”

Väreistä ja omakuvasta:

"I like the color red because it's a fire. And I see myself as always being on fire."

Talous ja tyttöjen paikka:

"To those critics who are so pessimistic about our economy, I say, Don't be economic girlie men!"

Rohkeudesta ja tyttöjen paikasta:

"If they don't have the guts to come up here in front of you and say, 'I don't want to represent you, I want to represent those special interests, the unions, the trial lawyers ... if they don't have the guts, I call them girlie men."

Sisäisestä elämästä Terminator 3: n naisrobottiin liittyen:

"I saw this toilet bowl. How many times do you get away with this — to take a woman, grab her upside down, and bury her face in a toilet bowl? I wanted to have something floating there ... The thing is, you can do it, because in the end, I didn't do it to a woman — she's a machine! We could get away with it without being crucified by who-knows-what group."

Terveys ja seksi:

"The best activities for your health are pumping and humping."

Homoavioliitot:

"I think that gay marriage should be between a man and a woman."

...ja niiden kannattajat:

"Ninety-five percent of the people in the world need to be told what to do and how to behave."

Toisin sanoen:



Kohteliaat murhaajat tuovat arkun mukanaan.

Tällä hetkellä Amerikan laki määrää, että presidentin tulee olla syntyperäinen amerikkalainen, joten Kuvernaattorin tie Ronald Reaganin jalanjäljissä (joka oli aikoinaan Arskan tapaan paitsi "näyttelijä", myös Kalifornian kuvernööri) saattaa katketa. Jäämme silti elämään toivossa, että jonain päivänä Simpsons-elokuvan ulkopuolellakin voisi lausua kauniit sanat "presidentti Schwarzenegger".

Hyvää syntymäpäivää Arnold!

Uwe Böll strikes again!

Jatkamme poikkeuksellisen henkilökohtaisissa merkinnöissä Sodankylän matkakertomuksen muodossa, josta on tosin sensuroitu nimet sekä sosiaaliporno, joita kumpiakin saa epäilemättä minusta nyhdettyä kasvotusten alkoholin äärellä. Kuvitusta ei valitettavasti vieläkään ole saatavilla kamerasta ulos.

 Torstai 14.6

Herään 4.30, suoritan pienen ihmeen keittämällä puuroa ja syömällä sen. Räpellän myös kasaan läjän leipiä matkaa varten. Juna lähtee 6.06 Rovaniemelle. On aikaa kun olen viimeksi nauttinut 9 tunnin junamatkan tarjoamasta epämukavuuden spektaakkelista. Neptunuksen kasvieliöiden ergonomian huomioiden suunnitellut penkit, haiseva vessakoppi, haisevat ihmiset… Lukemistoksi on päätynyt paitsi Joe Eszterhasin juoruelämäkerta, myös Alison Bechdelin omaelämäkerrallinen sarjakuva Fun Home: A Family Tragicomic (jälkihuomautus: suositellaan). Ensimmäinen lainassa kaverilta, jälkimmäinen kirjastosta, toivomme parasta kummankin selviytymisen suhteen.

9 tuntia ei kulu aivan siivillä, vaikka periaatteessa saan tiettyä kieroa nautintoa loputtoman monotonisesti ohi kiitävän maiseman, iPodin sekä kirjallisuuden yhdistelmästä. Ympärillä jotkut urhot yrittävät nukkua, joten päädyn itsekin kokeilemaan. Lopputulos on kutakuinkin huikeat 45 minuuttia. Ouluun päästessä tapahtuu junan vaihto vilpoisasta Intercitystä tunkkaiseen taajamajunaan. Ensimmäinen asia jonka näen junan liukuessa Oulun asemalle on iso rasistinen seinäkirjoitus. Lupaavaa. Taajamajunassa vältän yhtä vaunua siellä itkevien vauvojen määrän perusteella. Turhaan, sillä seuraavassa odottaa jokseenkin identtinen tilanne. Älkää lisääntykö, ihmiset! Olkaa kuten Neptunuksen kasvieliöt, minun lisäkseni myös VR arvostaa elettänne.

Rovaniemellä odottaa vaihto bussiin ja pari tuntia lisää istumista, vielä hieman tukalammassa tilassa. Lukeminen kokee inflaation hauskan matkaseuran ansiosta. Jutun aiheina mm. Euroviisusuosikit sekä mainostamani Tampereen tuleva käsittämättömyys D-Fest. Rovaniemellä ohitamme kahden myyttisen hahmon tukikohdat: ensin Lordi-ravintolan, jossa kuulemma tarjoillaan lapsia traumatisoinutta poroannosta ”Petterin viimeinen matka”, ja sitten paikan josta Petteri matkansa aloittaa: Santa’s Village. Ohi ajaessa heräsi lähinnä mielikuva Prisoner -sarjan Kylästä, jonka idyllisestä diktatuurista Numero 6 yrittää joka jaksossa paeta. ”En ole Joulupukin tonttu! Olen vapaa mies!”

Sodankylässä odottaa kouluni äänipuolen professorin tarjoama majoitus. Ajattelin lähinnä jotain nurkkaa mökistä johon käpertyä ja hämätä itseäni lattian kovuudesta makuupussin kyseenalaisella pehmeydellä, mutta paikalla odottaakin vuodesohva, tyyny ja paksu peitto. Sekä punakuohuviiniä.

Totean elokuvien katselun mahdottomuudeksi yhtä lailla pakaralihaksille kuin aivoille yli 11 tunnin matkan jälkeen ja päädyn pizzerian kautta joenrantaan nauttimaan alkoholia hyttysparvien keskuudessa. Yllättäen ostamani supervoide torjui otusten yritykset muuttaa kalju osuus kallostani muhkuraiseksi meloniksi. Joelta matka jatkuu paikalliseen virvoitustilaan Rooperante, jossa hieman filippiiniläisten vaimojen välityksestä tunnetun Sir Vilin oloinen lupsakka keski-ikäinen herrasmies tulee kertomaan seuralaisteni olevan ”kauniita tyttöjä”. Kuulemma hänelle ei kelpaisi vaimoksi muut kuin ”kauniit tyttöset”, koska ”eihän se ole kovin kiihottavaa painaa jotain rumaa läskiä”. Yritykset saada mies näkemään tilanne kauniiden tyttöjen näkökulmasta häntä itseään ja mahdollisia ”paino-tuokioita” kohtaan menevät pieleen. Saan kuitenkin kuulla, että minulla on huumorintajua. Tuijotan hypnoottisesti Pohjolan Vilin kiduksenomaista korvaa kun tämä yhtäkkiä päättää tarjota minulle juotavaa. Sanon että tuoppi kelpaa hyvin, kiitos. Tuoppi on kuulemma liian halpaa joten päädymme valkovenäläiseen, osaltani osin siksi että The Dude naukkailee niitä Big Lebowskissa. Aikamiespoikamies lähtee tiskille ja palaa jonkin ajan kuluttua kahden valkovenäläisen sekä kahden tuopin kanssa. Noin kahden minuutin kuluttua hän katoaa mysteerisesti jättäen juomat minulle. Totean tämän kohtaloksi ja juon illan annit.

Rooperantesta seuraa siirtymä tyypillisen yli-innokkaasti nimettyyn Nightclub Paradiseen, jossa valot vilkkuvat ja ysärihitit raikaavat. Kellon lähestyessä neljää katsoo seurue aiheelliseksi kokeilla nukkumaan vetäytymistä. Kävellessäni noin kilometrin matkaa takaisin mökkialueelle sillan yli huomaa humalainen mieleni taivaan olevan varsin taiteellisesti valaistu. Ryömin sillan alla molemmin puolin, änkyrätilassani erittäin taiteellisiksi kokemiani valokuvia napsien. Sumua, pilviä, vettä, silta! Uuuh, komeaa. Ehkä minulla olisi hyvät mahikset vuoden humalainen luontokuva-kisassa.

Perjantai 15.6

Suunnitelma on herätä yhdeksältä ja mennä katsomaan Ken Loachin Cannes-voittajaa The Wind That Shakes the Barley, mutta eihän siitä mitään tule. Elokuvaa kuvaillaan jälkikäteen lähteestä riippuen brutaalin hyväksi tai kansallismieliseksi pojat sotii -hölmöilyksi. Olen joka tapauksessa kiitollinen lisäunestani ja aamiaisesta siinä vaiheessa kun kellon yhden näytös alkaa: Bernardo Bertoluccin viisi- ja puolituntinen intiimi megaeepos 1900 kokonaisuudessaan restauroidulta printiltä tekee kaksi asiaa: a) puuduttaa pakarat sekä b) räjäyttää tajunnan. Kahden miehen ystävyyden kautta kuvattu, vuosikymmeniä kattava elokuva näyttää fasismin nousun ja tuhon Italiassa, alkaen viattomasta lapsuuden kuvauksesta ja päättyen vallankumouksellisiin paatostunnelmiin. Välissä koetaan sellaisia elokuvallisuuden helmiä, etten halua koskaan nähdä teosta missään muussa kuin filmimuodossa. Vuosi Taksikuskin jälkeen ilmestyneessä leffassa Robert DeNiro on elämänsä vedossa, Gérard Depardieu ei ole ärsyttävä pottunaama ja Donald Sutherland on niin vakuuttava pahuuden äärimmäinen ruumiillistuma, että joidenkin kohtausten miettiminen satuttaa yhä.

Kun 1900 on ohi, vallitsee sisälläni vahva tunne siitä, että minkä tahansa ohjelmistossa olevan elokuvan katselu juuri nyt olisi virheliike, sillä se olisi lähtökohtaisesti paska elokuva. Niinpä käväisen syömässä ja lähden sitten muun seurueen ohella keskelle metsää pystytettyihin lavatansseihin. Toisin kuin eräät, olen tajunnut ottaa mukaan uskollisen salmiakkikoskenkorvapulloni. Tanssipaikan vierellä on jyrkänne ja pauhaava koski, jonka äärellä otatan itsestäni äärimmäisen vakuuttavia edustuskuvia, olettaen että tarkoituksena on äärimmäisesti vakuuttaa minun olevan totaalinen dorka.

Tanssien jälkeen matka käy takaisin keskustaan ja hieman tienposkigrillin tunnelmaa herättävän Seita-baarin kautta Hotelli Sodankylän klubi-iltamaan, jossa DJ pysähtyy miettimään kuka on Elvis herran musiikkia toivoessamme. Tai sitten kaikki ovat vain humalassa. Ainakin kaikki ovat hyvällä tuulella. Klubilta on lähdettävä neljän kohdalla ulos. Tässä välissä lienee hyvä mainita, ettei aurinko tosiaankaan laske. Tämä yhdistettynä samoihin naamoihin samoissa tiloissa samoissa tiloissa johtaa eräänlaiseen merkilliseen déjà vu -elämykseen. Festivaaliteltalla sen sijaan on käynnistynyt Suomielokuvakaraoke, joka kuitenkin osoittautuu melko puuduttavaksi. Lisäksi teltassa on pimeää ja silmät alkavat vierastaa sitä. Joenranta kutsuu siis jälleen. Joenrannan jälkeen olen kuulemma seitsemän maissa ilmoittanut aamunäytökseen mökkialueelta matkanneelle porukalle, että nyt on meneillään äärimmäisen tärkeä keskustelu ortodoksien ja kristinuskon eroista ja vaikutuksesta länsimaiseen yhteiskuntaan. Minulla ei ole tästä henkilökohtaista muistikuvaa, mutta kuulostaa hyvältä keskustelulta.

 Ehkei ”illan” kulusta kannata mainita sen enempää kuin että se päättyi noin kahdentoista paikkeilla lauantaipäivänä sekavissa merkeissä.

Lauantai 16.6 (huomaa huolimattomuudesta johtuva aikamuodon vaihdos!)

Nukuin kolmisen tuntia, söin ”aamiaista” ja lähdin elokuviin. Matkalla kulkiessani kohti Alkoa heilutti liikkeen parkkipaikalla keski-ikäinen mies avonaisesta autonikkunastaan n. 3/4- täynnä olevaa litran viinapulloa suuntaani, huutaen: ”Tuu jätkä ottaa huikkaa!”

Kieltäydyin kunniasta ja ostin sen sijaan pullon Yrttisnapsi -nimistä yrttisnapsia. Illan ensimmäinen elokuva oli Robert Altmanin Short Cutsin erään osuuden lailla Raymond Carverin novellista So Much Water So Close to Home lähtökohtansa ottava australialainen Jindabyne (2006). Kalareissulle lähtenyt äijäporukka löytää joesta nuoren naisen ruumiin, mutta päättää ilmoittaa siitä poliisille vasta lomailtuaan viikonlopun. Tapaus herättää närää paitsi miesten perheissä, myös kaupungissa. Ray Lawrencen pätevästi näytelty, ylipitkä elokuva luottaa liikaa ääniraidalla vollottavaan, etäisen etnisesti ulisevaan naiseen tunnelman kantajana, mutta on kokonaisuutena näkemisen arvoinen pieni draama, jossa parasta on hahmojen elämänmakuisuus sekä tylysti iskevä, mustan humoristinen lopetuskuva. Carverin novellista ei asetelman lisäksi ole Jindabyneen muuta päätynyt.

Elokuvan jälkeen etenin, kas kas, Seita-baariin. Legendaariseksi kutsutusta jukeboksista kantautui seurueemme toimesta ulos mm. tenavatähti Matias Sassalin unohtumattomasti tulkitsema Elämää juoksuhaudoissa. Aloin olla aika väsynyt, sekä tässä sen tarkemmin määrittelemättömäksi jäävistä henkilökohtaisista syistä levoton. 23.15 oli kuitenkin illan toinen elokuva, Elia Suleimanin Chronicle of a Disappearance (1996). Arkisen absurdeista palasista sekä suoraan kameralle kerrotuista tarinoista koostuva elokuva meni minulta suurimmaksi osaksi ohi, kiitos unenpuutteen ja alkoholin ylitarjonnan.

Unituokion jälkeen oli luvassa visiitti karaokeiltaan Revontuli-baarissa, jossa sain odottaa tiskillä noin 20 minuuttia palvelua. Erityisen hämmentävä piirre täydessä baarissa on se osa joukosta, joka jää baaritiskille juomaan, blokaten näin kätevästi muiden pääsyn siihen. Minun fysiikallani ei myöskään pahemmin kannata örveltäviä alfauroksia käydä tönimään. Silti, viereeni seisoskelemaan änkesi kyynärpäillään joviaali nuori juoppo, jonka kanssa käydyn keskustelun koetan tiivistää tähän:

 -Mitä sä juot?

 -Kaljan ajattelin ott-

 -Itsemurha! Ota Itsemurha!

 -Ei kun ihan kalj-

 -Itsemurha! Itsemurha! Itsemurha! Itsemurha!

 -…no ehkä sitä voi odottaa huomiseen asti. Jos nyt ihan kaljalla mennään.

 -Niin no menee se niinkin.

Sitten kyseinen herrasmies tilasi kaksi Itsemurhaa, joka osoittautui isoksi vihreäksi drinkiksi. Hän sysäsi toisen eteeni sanoilla: ”Ygösellä matkaan!” ja kittasi omansa alas. Minulla meni hetki kauemmin, jonka jälkeen totesin drinkin varsin maukkaaksi. Kuulemma tämä ei pitänyt paikkaansa, vaan se oli ”loistava!” Itsemurhan avulla mies oli tavannut vaimonsa, joten mikäs siinä.

Sain lopulta tuoppinikin, jonka jälkeen oli luvassa koskettavia tulkintoja mm. Kikan ja Dingon klassikoista. Tästä matka jatkui jälleen festivaaliklubille (siitä déjà vusta…), jossa tapahtui melko lailla täysin älyvapaata kortinpeluuta. Sitten olisi ollut jälleen aika jatkoille, mutta katsoin soveliaaksi mennä kokeilemaan nukkumista. Siitähän ei tietenkään mitään tullut kiitos mökin muiden vieraiden hitusen äänekkään saunayön.

 Sunnuntai 17.6

Lähtö. Ihana lähtö. Kaksi tuntia bussissa, 13 tuntia junassa. Läpi yön. Ei makuuvaunussa. Hyvästi polvet, hyvästi niska, tervetuloa jumitus. Tätä ennen hengailua sateisessa Sodankylässä ja moraalista ahdinkoa kuudeksi vuodeksi. Junassa intouduin jälleen krapulan kourissa heittäytymään taidevalokuvien ihmeelliseen maailmaan. Nyt on rahat loppu, pää pimeänä ja sielu onttona. Tervetuloa festivaaleille, ajattelin mennä ensi vuonna uudestaan.

---

...kello on vähän yli yksi yöllä...kahden tunnin kuluttua lähden Englantiin viikoksi. Hei hei.

 

1. On mahdollista viettää neljä päivää elokuvafestivaaleilla ja nähdä kolme elokuvaa.

2. On mahdollista nukkua yhden niistä läpi n. 80-prosenttisesti.

3. Paikalliset ovat mukavia ja tarjoavat mielellään viinaa.

4. Keskustan tuntumassa oleva Löytötori sisältää mielettömiä vaatteita.

5. Lavatanssit keskellä metsää voivat olla hyvä idea. Järjetön, kyllä, kyseenalainen oluttarjonnan puutteellisuuden vuoksi, kyllä...mutta hyvä.

6. Kaikki elokuvista kiinnostuneet ovat alkoholisteja.

7. Kaikki alkoholistit eivät ole elokuvista kiinnostuneita.

8. Keskiyön aurinko johtaa psykoosiin.

9. Satunnaisesti bussista löytynyt matkaseura voi olla paras asia koko tapahtumassa.

10. Kyseisen seuran puhelinnumeron puute ei niinkään.

11. Gérard Depardieulla on todella pieni penis.


...kuvareportaasi ja tarkempi kommentaari lienee luvassa kun saan kameran tietokoneeseen yhdistävän johdon kouriini.

Kello kuikuilee yli puoli yhden yöllä. Olisi tarkoitus herätä 4.30 ja harppoa eeppisin askelin 6.06 junaan kohti Sodankylää. Uni saapunee n. 1.30, joten kolmella tunnilla selvitään jos selvitään. Mistä tuli mieleen että kannattaisi kenties pakata jotain tarvikkeita mukaan. Kuten käsiase. Junalukemistoksi on valikoitu seksitörkymaestro Joe Eszterhasin (mm. Flashdance, Basic Instinct, Showgirls) omaelämäkerta Hollywood Animal, joten oletettavasti saan omaksuttua tilaisuuden vaatiman käyttäytymiskoodin 12 tunnin matkan aikana.

Olen lisäksi varustautunut potentiaaliseen taideyliannostukseen katsomalla ennaltaehkäisevästi tällä viikolla Fantastic Four kakkosen (kyllä, Galactus on kosminen sumupilvi) sekä ah-niin-ajan-hermoon-nimetyn Die Hard 4.0: n, jossa kalju Bruce Willis näyttää nettiterroristeille, mistä päästä digitaalinen kana kusee. Elokuva on parempi kuin Underworldin ohjaajan elokuvalla olisi koskaan lupa olla, mutta ei silti erityisen hyvä.

Valitettavasti lähtö vasta nyt tarkoittaa, että missasin tänään elämäni tilaisuuden kokea jälkijättöisesti Timo Koivusalon Kaltevan tornin valkokankaalta. Suomalainen sydämeni huutaa!

Lähtö ylipäänsä tietysti tarkoittaa elämää ilman internettiä neljän päivän ajaksi. Syrjäseudulla. Hyttysten ja Kaurismäkien piirittämänä. Lähettäkää apua. Tai tulkaa tarjoamaan viinaa jos olette seutuvilla.

Nicolas Cage on tehnyt monia hienoja roolitöitä. Adaptation., Wild at Heart, Raising Arizona, Con Air...omaperäisiä vetoja hienoissa elokuvissa. Nykyään herra näyttää haluamalla haluavan tuhota uransa ja maineensa toinen toistaan ankeammissa tapauksissa. Viime vuosien kammottavaa Cage-satoa on yleisö saanut korjata sellaisten klassikoiden muodossa kuin puupääseikkailu National Treasure, umpivastenmielinen ja mukanokkela Lord of War, Oliver Stonen uran aallonpohja World Trade Center...sekä lähiaikojen kova kolmikko The Wicker Man, Ghost Rider sekä Next.

Ghost Rider on nolointa supersankaririntamalla vähään aikaan ja Next on typerryttävässä hämmentävyydessään paikoin uskomaton. Cage esittää lavataikuria, joka näkee kaksi minuuttia tulevaisuuteen. Sulattele nyt ensin tuota konseptia ja yritäpä sitten vielä ymmärtää, että jotain kautta miehen jäljittänyt (kiinnostaisi oikeasti tietää miten arvon kirjoittajat ovat tämän tapahtumaketjun alkusysäyksen ajatelleet) FBI haluaa käyttää Cagen kykyä pysäyttääkseen terroristien ydinpommisuunnitelmat. Hän näkee kaksi minuuttia tulevaisuuteen! Mitä jos pommi on toisella puolella kaupunkia? Tai eri kaupungissa?

..no tietysti tähän liittyy kikka: Cage näkee kauemmas tulevaisuuteen ollessaan rakastamiensa tissien...öh, siis Jessica Bielin, vieressä. Niinpä tietysti, miksipäs ei. Minäkin näen tissit paremmin ollessani rakastamieni silmälasien vieressä.

Next on yltiöpäisen typerä, mutta oudon viihdyttävä. Jutun edetessä ja typeryyksien kasaantuessa alkaa toivoa, että Cagen hahmo etsisi käsiinsä neljä ja puoli päivää menneisyyteen menneisyyskypäränsä avulla näkevän Denzel Washingtonin Déjà Vusta ja kaksikko perustaisi etsivätoimiston. "Hän näkee kaksi minuuttia tulevaisuuteen...hän näkee neljä ja puoli päivää menneisyyteen...tänä kesänä...Next Déjà Vu!" Loppuratkaisu saavuttaa jo oman monumentaalisen tasonsa tyhmien loppuratkaisujen historiassa. Elokuva perustuu Philip K. Dickin novelliin The Golden Man, jonka päähenkilöllä on ihonaan kultainen turkki. Hän ei ole lavataikuri, hän ei näe pitemmälle tulevaisuuteen rakkauden voimalla, eikä tarina pääty kuin ala-asteen ainekirjoitustehtävä. Elokuva on...aika standardi Dick-sovitus, siis. Ehkä sekopäisyyttä selittää se, että ohjaaja Lee Tamahorin tapoihin kuuluu huorata dragissa, ehkä ei.

Cagen laskusuhdanne ahdistaa siinä mielessä, että parhaimmillaan mies on aivan mahdottoman hyvä, useimmiten pienten elokuvien hieman originelleimmissa rooleissa. Pahimmillaan Cage on kuin masennuslääkitty piimäpatsas. Hänellä tuntuukin olevan kaksi moodia: hyperaktiivinen hullu tai sammaltava zombi. Tiedän kumpaa katselen mieluummin.

Kun arvon Oscar-voittajan hevosnaama lykätään esittämään normaalia ihmistä hillitysti, kenties vielä suuren luokan romanttiseen aivovammaisdraamaan a lá Kapteeni Corellin mandoliini, venähtää katsojan naama jälkimmäiseen Cage-moodiin: silmät lerputtavat, suu roikkuu lattiassa, puhe sammaltaa löysästi kuin kesätuuli autiomaassa ja mieli irtisanoo vuokrasopimuksensa.

Ehkä Cage ei vain osaa lukea käsikirjoituksia, tai hänellä ei ole makua. Ehkä häntä vain ei kiinnosta, vaikea sanoa. Silti.

Nic! Lopeta! Me kaipaamme Todellista Sinua:

Kiinnostavuudessaan jatkuvaa aaltoliikettä kokeva amerikkalainen kauhuelokuva on viime aikoina kallistunut koko ajan enemmän ns. torture porn -suuntaan. Saw-sarjan, Hostelien ja Texas Chain Saw Massacre-uusio-osien valtavan suosion perusteella ihmiset kaipaavat verkkokalvoilleen näkyjä yksityiskohtaisesta ihmisruumiin silpomisesta. Se mitä ennen paheksuttiin on nyt kaivattua.

Tähän väliin voisi laittaa pakollisen heiton siitä, miten nyt elämme 9/11-jälkeisessä maailmassa ja terrorismi saa ihmiset tuntemaan olonsa turvattomiksi ja raaempi kauhu toimii pelonsekaisen stressin laukaisevana tekijänä tarjotessaan turvallisen illuusion ihmisten toisilleen tekemistä hirveyksistä fiktionaalisessa kontekstissa.

Öh, niin. Itse en pidä "kidutuspornon" suuntaa erityisen mielenkiintoisena tai palkitsevana, vaikka elokuvallisen verenvuodatuksen katselu on yksi elämän suuria nautintoja. Siinä kun vain ei ole mitään kiinnostavaa katsoa tympeää, tyylittelyltään yliyrittävää sekasotkua, jossa ainoa jännite syntyy siitä, mikä ruumiinosa moukaroidaan mössöksi ja millä välineillä. Ei yhtään auta, että tekijöiden räikeän kömpelöt yritykset istuttaa suurempia merkityksiä mässäilyn sekaan ovat olleet kohtuullisen vaivaannuttavia.

Tässä suhteessa kohdistankin siis toivoni pariin tulevaan tuotteeseen: Robert Rodriguezin Planet Terroriin sekä David Sladen 30 Days of Nightiin.

Planet Terror on se toinen puoli Rodriguezin ja Quentin Tarantinon Grindhouse-projektista, joka saapuu Eurooppaan kahdessa osassa. Tarantinon Death Proof tänne jo ehtikin (ja siinä vasta jumalaista väkivaltaa tarjoillaankin), mutta Rodriguezin leffaa saadaan odotella heinäkuulle asti. Rodriguez on toki auttamattoman epätasainen ohjaaja, mutta Sin City näytti mihin mies pystyy hulluksi heittäytyessään (no okei, niin kai tämäkin sieltä toisesta ääripäästä...). Täysin räävitöntä zombitoimintaa lupailevan tapauksen luulisi ainakin pelastavan kesän.
 
Slade puolestaan on ohjannut vasta yhden elokuvan, toissavuoden provoisoivan Hard Candyn, jossa teinityttö pistää ahdistelijan pallit ruuvipenkkiin. Candy ei aivan lunasta asetelmansa lupausta ja jää melko lailla ontoksi, mutta ainakin se osoitti Sladen olevan visuaalisesti kykenevä ja kuvia kumartamaton ohjaaja. 30 Days of Night perustuu Steve Nilesin kirjoittamaan ja Ben Templesmithin kuvittamaan samannimiseen sarjakuvaan. Kyseessä on varsinainen high concept: Alaskassa on kaupunki, jossa yö kestää juuri sen kuukauden verran. No, mitä jos sinne tulisi vampyyreja...

Jesh, dorkalta kuulostaa, tiedetään. Mutta Niles pitää konseptin langat hyvin käsissään ja Templesmithin tietokoneväritetty kuvitus (tällä hetkellä nähtävissä Warren Ellisin kirjoittamassa pirun hyvässä Fellissä) sopii tyyliin kuin torahampaat kaulaan (pyydän anteeksi ilmeisen kielikuvan aiheuttamia traumoja). Elokuvan suhteen puitteet ovat erittäin hyvät rankalle visuaaliselle veri-iloittelulle ja tinkimättömälle yleisön pelottelulle.

Kunhan pääsee yli siitä, että elokuvan pääosassa nähdään yleensä n. 90% ilmaisukyvytön Josh Hartnett, ja jaksaa trailerinkin perusteella toivoa tarinan pysyvän uskollisena alkuteokselle, niin luvassa vaikuttaisi olevan pitkästä aikaa erittäin piristävä vampyyrielokuva.

Ja mikä parasta näissä kahdessa, kumpikin vaikuttaa mukavan tuoreelta ja omaperäiseltä, kumpikaan ei ole jatko-osa - eikä kumpikaan näytä edes yrittävän teeskennellä olevansa mitään muuta kuin omalla sarallaan kovaa tykittäviä genre-tuotoksia. Lisää, kiitos!

Loppukesästä saapuu Suomeen Fantastic Four - elokuvan nimihirviöllä Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer varustettu jatko-osa. Ai et muista edes ensimmäistä? Niin, no. Saattoi johtua muovisista efekteistä, latteista näyttelijöistä, vaisusta käsikirjoituksesta tai kenties jopa Tim "harmiton" Storyn automaattiohjauksesta.

No, jatkoa on kuitenkin luvassa. Tällä kertaa pyritään nykytavan mukaan jo etukäteen miellyttämään sarjakuvafaneja tuomalla peliin Stan Leen & Jack Kirbyn klassisimmissa klassikoissa esitelty Hopeasurffari, joka on...hopeinen ja...surffaa. Avaruudessa! Mukana on myös Surffarin herra, maailmoja syövä kosminen (ja kaiketi galaktinen) Galactus. Faneja tosin tuskin lohduttavat huhut, joiden mukaan Galactus ei näyttäisikään tältä:

Huomaa avaruusaluksen kakkaluukku. Totisesti hänen nälkänsä on Suuri.

...vaan isolta kosmiselta sumupilveltä. Sehän toimi niin hyvin jo Hulkin finaalissa. Hulk lyö pilveä! Pilvi isän personifikaatio! Katsoja sekaisin!

Joka tapauksessa, "odotettu" elokuva saapuu Suomeen elokuussa tittelillä Fantastic Four: Hopeasurffari. Finglish good kieli, keep it ylhäällä. Onhan näitä nimihirviöitä toki ennenkin ollut, mieleen tulee heti kaksi finglishiä kauniin yhteneväisesti käyttävää käännöstä: Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla, sekä Master and Commander: Maailman laidalla. Siellähän alkaa olla tungosta.

Syy nyt on toki selvä: koska elokuvat ovat tuotteita ja nykyään lähes järjestään sarjoja, pitää franchisella olla yksi nimi kaikkialla, jopa siellä maailman laidalla. Tästä huolimatta meillä on ihan oma kiva pikku kieli, suomenakin tunnettu. Sitä on nice to use.

En saa unta ja televisiosta tulee Twin Peaksin viimeinen jakso. Niin hypnoottista että on pakko katsoa, mutta en jotenkin usko Lynchin kaikki tajunnan suojamuurit murtavan umpihulluuden ainakaan auttavan minua nukkumaan. Liskojen yö luvassa, tai kuten Risto laulaa: "Hei tulkaa tänne pikku oravat..."

Joten blogijukeboksi pärähtää käyntiin illan hittitoiveella: minua pyydettiin toisen seonneen ihmisen toimesta höpöttämään Transformersista.

1984 televisioon pärähti räikein lelumainos sitten paria vuotta aiemmin alkaneen Masters of the Universen. Transformersissa seikkailivat hyviin autoboteihin ja pahoihin decepticoneihin (hyvä nimivalinta, jätkät) jakautuneet, muotoaan muuttavat robotit. Maahan omalta planeetaltaan saapunut sakki osoitti hyvää tyylitajua ja melko kohtuullista huomaavaisuutta kykenemällä muuttumaan juuri sen kokoisiksi ajoneuvoiksi, että ihmiset niihin mahtuivat. Varsinaisesta ennakkosuunnittelusta tietysti kielivät ratit autoiksi muuttuvien osalta. Roboista tuli ajokkien ohella mm. aseita, lentokoneita ja dinosauruksia. Kärttyisiä dinosauruksia! Suosikkini on kuitenkin tällä hetkellä Blaster - robotti, joka muuttuu kasettimankaksi.

Ihan totta. Kasettimankaksi. Ja robotin ainoa heikkous (ehkä sen ohella ettei kasettimankasta ole esim. taistelussa yhtään mitään hyötyä) on sen mieltymys rokkenrolliin. Party time! Excellent! Ainakin tyyppi kutsutaan ihan tasan joka bileisiin. Blaster : erinomainen mankka, surkea autobot. Ilkeillä decepticoneillla on taas joukossaan Buzzsaw, joka muuttuu...dum dum dum dum dum dum....c-kasetiksi.

...anyway. Sarja teki tehtävänsä ja möi leluja. 1986 roboheerokset saivat jopa oman animaatioelokuvansa, jolla on kyseenalainen kunnia toimia Orson Wellesin viimeisenä roolina. Hän esitti planeetan kokoista planeettarobottia, joka syö muita planeettoja. Triviannälkäisille voi myös kertoa, että Kubrickin Hohdon epäonninen talonmies Scatman Crothers kuoli samaisessa teoksessa esiinnyttyään. Faster Transformers! Kill! Kill!

Muodonmuuttajat saivat myös oman sarjakuvansa, jota julkaistiin Suomessakin useamman vuoden. Mutta kuten aina, suosio hiipui. Robotit katosivat lapsuusmuistoiksi herättämään huvittunutta nostalgiaa kaltaisissani ääliöissä. Kunnes tänä kesänä: lelumainos palaa!

Kuten vaikka viimeisin Pirates of the Caribbean todistaa, CGI-efektit pystyvät nykyään käytännössä mihin tahansa fotorealistista ihmistä lukuun ottamatta.  Ja kasarikakarat ovat kasvaneet siihen ikään, että nostalgian päivitys saattaa olla rahallisesti kannattavaa. Joten aika on kypsä suurnäytelmäelokuvalelumainokselle, jossa jättiläisrobotit hyörivät ja pyörivät, ihmisten säntäillessä bluescreenin edessä suu ammollaan. Mukana on palkkashekkiään hypistelemässä mm. John Turturro, joten pidetään peukkuja ettei viimeisten roolien perinne siirry uuteen tulkintaan.

Heinäkuussa saapuvan uuden Transformersin on ohjannut The Rockin ja Bad Boys II: sen kaltaisista epäkorrekteista testosteronipommeista tuttu (entinen mainosmies) Michael Bay. Tuottajan pallilla häärii kultasormi leluhullu Steven Spielberg. Traileri lupaa sitä mitä voisi odottaakin. Mattelin tehtailla pienten aasialaisten lapsosten kätöset saanevat jo kramppeja kaikkien odotettujen robolelujen nikkaroinnista kuumeisille faneille ympäri maailman.

Tuotesijoittelukin lienee synergioitu konvergenssiseen kulminaatioonsa transujen muuttuessa merkkiautoiksi ja muiksi mukaviksi vempaimiksi. Ikävä kyllä Blaster-mankka taitaa olla liikaa vaadittu...onkohan uusi nimi iPod?

Satunnainen minua lievästi huvittanut havainto: tänä vuonna tulee ulos yletön määrä elokuvien jatko-osia. Kyllä, havaintokykyni on vertaansa vailla. Osaan lukea. Huvittavuus ei kuitenkaan sisälly ällistyttävään lukutaitooni, vaan siihen että sekalaisesta sakista jatko-osia saa muodostettua kätevän numerosarjan:


Fantastic Four 2
Shrek 3
Die Hard 4
Harry Potter 5

...ja alkuvuodesta tuli ulos Rocky 6. Kiehtova sarja, mikähän sen ensimmäinen osa olisi? Van Helsing? Lopuksi voisi vielä katsoa Poliisiopisto seiskan, nautinto taattu.

Joo, minulla on krapula, miten niin?

Otsikko viittaa Robert Altmanin nerokkaaseen Chandler-uusiotulkintaan, jossa Elliot Gould esitti Philip Marlowea mieleenpainuvan omintakaisella tyylillä. Tämän aasinsillan kautta pääsemme uutuuselokuvaan Ocean's 13, jossa Gould tekee pienen roolin. Jäähyväiset ovat todella olleet pitkät, mutta voin nyt vihdoinkin julistaa ohjaaja Steven Soderberghin kuolleeksi. Hänen tilallaan hyörii kyborgimalli Soderbergh 1.0, jolla on esikuvansa kaikki tekninen kompetenssi, mutta ikäväkseni on pakko todella ettei tekoälyillä ole ainakaan vielä sielua.

Soderbergh keräsi runsaasti mainetta (ja Cannesin kultaisen palmun) indie-esikoisellaan sex, lies and videotape (1989). Nollabudjetin elokuva oli kriitikkojen suosikki ja keräsi kulunsa takaisin moninkertaisesti, toimien amerikkalaisen independent-elokuvan johtotähtenä ja henkiin herättäjänä. Soderbergh ei valinnut ilmeisintä polkua hittinsä jälkeen vaan palasi vasta kahden vuoden kuluttua kryptisen viehättävällä Kafkalla, josta ei tosin kukaan ei-Kafka-fani saa irti käytännössä mitään. Tätä seurasi sarja pikku elokuvia, joissa ohjaaja venytti rajojaan ja rahamiesten kärsivällisyyttä.

Vaiheen luova huipentuma ja katoavan maneen aallonpohja oli superkokeellinen Schizopolis (1996), jossa Soderbergh näytteli itse pääosaa - ja roolitti ex-vaimonsa esittämään vaimoaan kulissiavioliittoa kuvaavissa kohtauksissa. Elokuva ei kiinnostanut ketään, mutta on kaikessa umpimielisen leikkisässä hulluudessaan erittäin kiehtovaa katsottavaa.

SItten Soderbergh teki odottamattoman paluun parrasvaloihin tyylikkäällä Elmore Leonard-sovituksella Out of Sight (1998), luoden samalla George Clooneysta elokuvatähden. Pienoisesta kassamenestyksestä huolimatta Out of Sight elvytti Soderberghin uran, johtaen Julia Robertsin tissien kautta jymyhittiin Erin Brockovich (2000). Samana vuonna tuli myös rosoinen Oscar-haavi Traffic ja näytti siltä, että entinen taidefriikki pystyi luovimaan hienosti kaupallisen ja taiteellisen menestyksen ristiaallokossa.

Mutta. Vuonna 2001 valmistui remake Ocean's 11. Samanniminen alkuteos (1960) oli käytännössä pelkkä tekosyy heittää Frank Sinatran ympärille muodostunut nk. Rat Pack-tähtijoukko samaan leffaan ja vilkuttaa elokuvan muille osa-alueille kauniit hyvästit. Soderbergh sai koottua nykypäivän "vastaavan" sakin omaan elokuvaansa: Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Julia Roberts...uusi Ocean's 11 oli tyhjä tyyliharjoitelma ryöstöelokuvaksi naamioituna. Ei toivoton, mutta toivottoman omahyväinen. Ja hitti, koska supertähdet suostuivat palkkaleikkauksiin mahdollisuudesta työskennellä Soderberghin kanssa ja pitää hauskaa keskenään Las Vegasissa.

Ilmeisesti hauskaa riitti, sillä 2004 saapui jatkoa: Ocean's 12. En edes pysty enää sanomaan mitä tuotoksessa tapahtui. Muistan vain että tekijöillä näytti selvästi olleen enemmän hauskaa kuin katsojilla. Julia Roberts esittämässä roolihahmoaan sekä itseään, voi pojat. Kuvailevia sanoja voisi olla kolmikko: turvonnut, itseriittoinen, sisäsiittoinen.

Kalliiden kaveripiirihassuttelujen ohella Soderbergh teki mm. uuden tulkinnan Stanislav Lemin Solaris-romaanista, jota on osittain haukuttu syyttä. Ei, ei se pärjää Tarkovskille, mutta on silti kohtuullisen toimia itsenäisenä teoksenaan - joka on kiinnostavan erilainen tulkinta alkuteoksesta.

Mutta nyt teattereihin purjehtii vuoden kolmas kolmososa (Spider-Man ja Pirates of the Caribbean 3 ehtivät ensin): Ocean's 13.

Ocean's 13 ei ole enää edes elokuva. Se on antielokuva. Se on epäilemättä vuoden turhin tuotos, ja ohjaajansa uran hirvittävin luomus. Harvoin tulen enää aidon vihaiseksi elokuvan katsomisesta, mutta Ocean's 13 sai ihan kiehumaan raivosta ja krapulasta huolimatta kaipaamaan välittömiä vitutuskännejä. Jo kahta aiempaa osaa vaivannut jatkuva virnuilevan itsetietoisuuden taakka yhdistettynä itseään esittäviin tähtiin ja täysin yhdentekevään tapahtumaketjuun (jonka voi sanoa muistuttavan juonta siinä mielessä että kaikki tapahtuu putkeen) saa aikaan toistuvia migreenikohtauksia ja aivoverenvuotoa.

Ocean's-elokuvissa tehdään harvinaisen selväksi, että tähdet ikään kuin (tiedättekö, eh, eh, tiedättekö) esittävät itseään ja pilkkaavat omiaan sekä toistensa julkisuuskuvia. "Hahmot" myös tuntevat toisensa niin hyvin ettei heidän tarvitse enää puhua toisilleen. Yleisön oletetaan tietävän samat asiat, tai ainakin hämmästelevän tämän hyvin rasvatun ökykoneen saumatonta pyörimistä. Tämä vain johtaa siihen, ettei kenestäkään paljastu yhtään mitään. Ei ole mitään syytä välittää mistään mitä tapahtuu. On vain tähtiä. He ovat nokkelia. Ja he välittävät.

Elokuvan...no, kutsutaan sitä nyt sitten juoneksi. Siis: juoni vaatii päähenkilöiden kostavan Elliot Gouldin puolesta Al Pacinolle, joka huijauksillaan sai aikaan Gouldille sydänkohtauksen. This time it's personal. Mutta kun ei, ei se ole. Jos ei ole hahmoja, ei ole motiiveja. Ei voi käydä henkilökohtaiseksi. Tämä on vielä naurettavampaa kuin Tom Cruisen parkuminen Mission: Impossible III: ssa. Ocean's-hahmot ovat kuoria, joiden tehtävä on näyttää katsojalle miten cooleja kuoret ovat. Tarinan tehtävä olisi näyttää coolit pakkaukset tekemässä siistejä juttuja, mahdollisesti tosi sexykkäästi. Soderberghin tehtävä olisi tehdä kompaktin sujuva teflon-elokuva, jonka parissa voi antautua vietäväksi. Ei kaksituntista pöhöttynyttä muka-elokuvaa, jossa sekoitetaan pakkaa siksi että niin on nyt vähän tapana, vaikkei oikeasti kovin kiinnostaisi.

Sisäsiittoisuus saavuttaa huippunsa Matt Damonin tekonenähassuttelussa. Tässä vaiheessa myös tajusin jotain itsestäni: vika on osin minussa. Minä tiedän liikaa hyödytöntä elokuvatriviaa, tiedän liikaa näiden kuorien "oikeasta" elämästä. Tämä elokuva on suunnattu minulle. Olen sen kohdeyleisö. Steven Soderbergh sai minut siis vihaamaan elokuvansa lisäksi itseäni. Aika saavutus. Selvennänpä.

Pari vuotta sitten tuli Terry Gilliamin uran huonoin elokuva, ison budjetin satuseikkailu The Brothers Grimm, tähtinään Damon ja Heath Ledger. Gilliam halusi laittaa Damonille ison tekonenän, mutta öykkäröinnistään tunnettu mogulituottaja Harvey Weinstein kielsi rumentamasta teoksen vetonaulaa. Nyt Damonilla on ruma tekonenä. Ja elokuvassa sitä kommentoidaan: "Nenä toimii. Kyllä, nenä toimii. Se on hieno." Hah-haa, ota siitä, Harvey!

Vihaan itseäni.

Vaan ei tässä vielä kaikki. Lisäksi mukana on aivovammaisen typerää hauskanpitoa meksikolaisten työläisten palkkojen ja olosuhteiden kustannuksella, jonka pitäisi olla epäkorrektiudessaan jotenkin rohkeaa ja hulvatonta. Epäilemättä, jos sattui pitämään esim. Lord of War-elokuvaa älykkäänä.

Ocean's 13: mukana olleen kyvyn kautta laskettuna maailman turhin elokuva. Ei enää tyhjä harjoitus tyylissä vaan tyhjä harjoitus ei-mistään. Ja samaan aikaan teattereihin saapuu Quentin Tarantinon kunnianosoitus 70-luvun eksploitaatioelokuvalle: Death Proof. Se on paitsi aito homage, myös itsenäinen elokuvansa. Ja pirun hieno sellainen. Ocean's 13 taas on homage itselleen. En tiedä miten se on mahdollista, mutta tähän on nyt tultu.

RIP Steven Soderbergh

Onneksi hankin tälle päivälle krapulan. Televisio nimittäin tarjoilee tänään kaksi elokuvahistorian merkkiteosta: ensin alkaa Michael Bayn testosteronisuihke suoraan sydämeen vuodelta 1996, The Rock. Spektaakkeli on täynnä munasuojushien hajuista toimintaa, auringonlaskuja, Hans Zimmerin paisuttelumusiikkia, auringonlaskuja, Nicolas Cagen itseparodian rajaa kohti tykillä ampuvaa ylinäyttelemistä, auringonlaskuja sekä auringonlaskuja. Lisäbonuksena tulee kuolematon keskustelu Nicin ja Sir Sean Conneryn välillä:

Cage: I'll try my best
Connery: Your besht? Loshers alwaysh whine about their besht. Winnersh go home and fuck the prom queen!

Dialogia josta unelmat on tehty. Pitänee alkaa käyttää enemmän kokaiinia mikäli mielin tuolle tasolle koskaan päästä.

Mutta voi! Tämä klassikko on pakko jättää kesken 100 minuutin kohdalla, sillä toiselta kanavalta alkaa ohjaaja-käsikirjoittaja-päätähti-renessanssimies Sylvester Stallonen kulttuuriteos Rocky III (1982)! Aaaaaaaadriaaaan! Mr. T! Eye of the Tiger! Rantajuoksuun huipentuva, elämää homompi treenausmontaasi!

Olen ajatellut asiaa viime aikoina ja tullut siihen tulokseen, ettei länsimainen kulttuuriperintö olisi palaneen puupennin arvoinen ilman Stallonen mittavia kontribuutioita. Katsokaa tämä teaser tulevasta Rambo nelosesta, eli John Rambosta, ja väittäkää sitten muuta.

STALLONE

IS

JOHN RAMBO

Aamen.

Ei, otsikko ei viittaa pitkään jatkuneeseen taukoon näiden vuodatusten päivityksessä, vaan maailman huonoimmaksi nimetyn elokuvaohjaajan Uwe Böllin tuleviin suorituksiin. Otsikko on myös siinä mielessä harhaanjohtava, ettei Böll toki mihinkään ole kadonnut, hänen elokuviaan ei vain ole vielä ehtinyt vuotaa universumin eetteristä maamme videovuokraamoihin.

Jos et ole videopelisovituksiin erikoistuneen Böllin koko ajan kasvavaan tuotantoon tutustunut, suosittelen katsomaan...ei, hetkinen, järkivaistoni hälyttää...suosittelen jättämään katsomatta, mutta omaksumaan jollain mystisillä metodeilla yleistietoon esimerkiksi Blackwoodsin (2002), Alone In the Darkin (2005) sekä Bloodraynen (2005) kaltaiset teokset.

Böllin kutsuminen maailman huonoimmaksi ohjaajaksi osoittaa tiettyä ymmärrettävää perspektiivin puutetta, koska onhan toki liikaa odottaa jokaisen ihmisen uhraavan useita tunteja elämästään maailman huonoimpien genre-elokuvien etsimiseen (katsomisesta puhumattakaan). Huonompia löytyy. Aina. Uskokaa minua (hyvä on, suuntaan epäilijöille tienviitaksi miehen nimeltä Tim Card ja hänen elokuvansa Keeper of Souls). Silti, liioittelevassa lausahduksessa piilee totuuden jyvä. Böllin haukkumisesta on tullut itsellenikin eräänlainen masokistinen riemu. Se on ilmiselvää, ilkeää ja täysin tarpeetonta. Kuin piiskaisi kuollutta Koivusaloa. Mutta se on hauskaa!

Tämän extreme-lajeista x-tremeimmän ovat keksineet muutkin ihmiset (toisin sanoen oikeat kriitikot), jopa siinä määrin että Böll sai jutusta tarpeekseen ja haastoi haukkujansa nyrkkeilyotteluun. Maailman Huonoin Ohjaaja veti verbaalivirtuooseja kuonoon 4-0.

Mitä tästä opimme? Siis sen lisäksi että Böll on selvästi pätevämpi nyrkkeilijä kuin elokuvantekijä? Tuskin mitään syvällisempää kuin: se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Siispä siirrymme itse aiheeseen, joka saa sylkeni erittymään suoraan suupielistä alas: vuoden 2006 aikana Böll ei pukannut ulos ainuttakaan elokuvaa, mutta tänä Herran vuonna 2007 miehelle on merkattu peräti neljä (4!) tuotosta. Epäilemättä itsensä Bloodraynen laadullisissa arvoissaan haastava fantasiamahtituotos In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale, maestron omilla taikahyppysillään kynäilemä kauhuspektaakkeli Seed, Cannesissa (!) esitetty mediasatiiri Postal, sekä sokerina myrkkysammion pohjalla: Bloodrayne II: Deliverance! Oletettavasti meillä Suomessa Bloodrayne 2: Syvä joki.

Vuodelle 2008 Super-Uwe luotsaa (sanan voi halutessaan pienellä vaivalla vääntää muotoon ulostaa) jo Vietnam-eeposta nimeltä Tunnel Rats. Miten niin elokuvataide on laskusuhdanteessa?

PS. Hei taas kaikki kolme lukijaa (olen varovaisen positiivinen: kaljapullo on puoliksi täynnä, mutta se tarkoittaa myös että se on avattu ja eilisillalta), hourinta on täällä taas. Katsotaan mitä saan kesän aikana...aikaan. Huonojen vitsien lisäksi. Luvassa saattaa olla myös kurkistuksia äärimmäisen kiinnostavaan henkilökohtaiseen elämääni, joka koostuu elokuvista kirjoittamisen lisäksi elokuvien katselusta.

Sitä ennen lienee luvassa ainakin raportti rakkaus-rakkaussuhteestani digi-ihmeeseen nimeltä Taivaskanava 7.  Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.