...olen kerrankin minä. Tuntuu hyvältä potkia tutkainta vastaan Huippuyliopiston suhteen, oli taistelu miten tuhoon tuomitun oloinen hyvänsä. Vaihtoehtoja on, mutta eri asia kuunnellaanko niitä. Ensi maanantaina 10.12 klo 12 Elokuva- ja lavastustaiteen osaston opiskelijat marssivat TaiKilta Teatterikorkeaan mielenosoituksena sen puolesta, että ELO yhdistyisi TeaKin kanssa innovaatiohässäkän sijaan. Synergiaedut ovat hitusen ilmeisemmät kuin TKK: n ja Kauppakorkean kera (joiden perusteena on myös heiluteltu kiehtovaa argumenttia, että innovaatioita syntyy sitä paremmin, mitä kauempana yhdistettävät alat ovat toisistaan...hmm...Kadettiopisto ja Kuvataideakatemia? Tulevaisuuden Huippuja!). Jos nyt kehityksen on kerran kehityttävä, niin saisi edes kehittyä puolijärkevään suuntaan.

Ylläolevassa olen mukana, mutta en varsinaisena aikaansaajana. Isompi saavutuksen olo syntyy kohtalaisen hyvin etenevästä pitkän elokuvan käsikirjoituksesta, jota olen käytännössä koko syksyn ajan jatkuneella antoisalla kurssilla vääntänyt (tehtävänä on siis harjoitus, joten elokuva tehdään ainoastaan jos saan sen myytyä jonnekin).

Kurssin tavoitteena olisi saada joululomaan mennessä ensimmäinen näytös käsikirjoitusmuotoon ja loput ns. treatmentina eli eräänlaisena proosamuotoisena synopsiksena. Tällä hetkellä on kasassa 50 sivua, noin toisen näytöksen puoleenväliin asti - kokonaan käsismuodossa ja loput treatmentina. Eli olen reilusti aikataulua edellä. Nyt taputan itseäni selkään.

Tap.

Silti, olen nyt ns. käännekohdassa, jonka jälkeen (omasta valinnastani, totta kai) genre heittää häränpyllyä ja pitää keskittyä tavallaan täysin eri asioihin kuin tähän mennessä. Kolmas näytös se vasta pelottaakin, vaikka osa on huterasti kasaan heitettynä siitäkin. On hienoa yrittää ampua itseään jalkaan jo ensi kerralla! Mutta nythän niitä riskejä on erityisen hyvä ottaa, koulussa kun ollaan. Eikä Elinkeinoelämän Eksperttipaneeli ainakaan vielä päätä tekemisistäni.