Kasari-ysäritoimintatähti Jean-Claude Van Damme on nykyään ajautunut aika pitkälti samaan tilaan kuin toinen b-luokasta a-sarjanousuun kykenemätön pökkelösuosikkini Steven Seagal.

Molemmat pykäävät nykyään sarjatuotantona toinen toistaan kamalampia, bensaräjähdepainotteisia ammuskelurymistelyjä romanialaisilla kaatopaikoilla. Paras hetki näihin liittyen oli kun katsoin Van Dammen In Hellin ja Seagalin Out for a Killin putkeen (kaunis päivä, se) ja molempien dvd-ekstroissa on sama ikäloppu ja silmäpuoli tuottaja saman kolmen neliön toimiston samassa nurkassa halvalla dv-kameralla antamassa jaarittelevaa haastattelua siitä, miksi juuri tämä tyylitajuton ja mielikuvitukseton toimintaepäspektaakkeli on juuri Sinun aikasi ja rahasi arvoinen.

Seagal yritti hetken aikaa jotain muuta ja pyrki rahastamaan postmodernin nokkeluuden epävakaalla saralla. Itsensä esittäminen kehnossa komediassa ja hupaisassa Mountain Dew -mainoksessa ei kuitenkaan näyttänyt johtavan mihinkään ja Seagal palasi räjäyttämään ruosteisia tankkereita itä-Eurooppaan.

Nyt Frendeissä kerran vilahtanut Van Damme yrittää samaa esittämällä itseään itsestään kertovassa elokuvassa. Äidinkieltään puhumalla!

Heti kättelyssä mainitaan ainakin kokkeli- ja rahaongelmat (katsokaa Knock-Off jos haluatte nähdä nokka täynnä kokaiinia näyttelevän ikääntyvän toimintatähden), naisuhteet sekä järjettömät lausahdukset. Lienee turha toivoa loppuelokuvan etenevän charliekaufmanismiin.

Järjettömistä lausahduksista: kyllä, Van Damme on sanonut näin: "Happi on tärkeää. Ilman sitä lentokoneet tippuisivat taivaalta. Ja linnut." Kenties miehen pitäisi siis julkaista filosofinen pamfletti?

80-luvulla pinnalle ponnistaneiden rujojen ja yksi-ilmeisten elokuvien toimintasankareilla ei enää nykyään mene hyvin, tai edes välttävästi sen kummemmin suosion kuin elokuvien kiinnostavuuden suhteen. Brüsselin potkija Jean-Claude van Damme ja Ruotsin lihaskimppu Dolph Lundgren työntävät säännöllisin väliajoin toinen toistaan puuduttavampia tapauksia, puiset naamat pilalle veistettynä ja kyllästyneen oloisina. Chuck Norris teki  90-luvulla hömelöä Walker, Texas -sarjaa ja piipahtaa nykyään tv-shopin lisäksi jeesustelemassa kristillistä sanomaa viljelevissä pikkuelokuvissa. Suurin nimi Arnold Schwarzenegger on Kalifornian kuvernööri.

Tiuhinta työtahtia pitää yhä yllä kaikkien puunaamojen kuningas, yhden ilmeen aikidomestari ja uudelleen syntynyt Buddha Steven Seagal. Seagal nousi kuuluisuuteen rajuilla, oman käden oikeuteen vahvasti vetoavilla toimintaelokuvillaan, jotka koostuivat pääasiassa magneettista voimaa uhkuneesta yksioikoisuudesta: Seagalia ärsytetään, hän iskee yrmeänä takaisin, hakkaa ja potkii ilmat pihalle pahiksista ja yrmyilee vähän lisää. Katujen laki, Kuoleman merkki, Vaikeasti tapettava - jo nimet kertoivat mistä on kyse. Seagal oli laiha, nopea ja ilkeä.

Nykyään Seagal pöhöttynyt, laiska ja vähemmän ilkeä. Toisin sanoen tylsä. Tämän lisäksi miehen nykyelokuvista puuttuu lähes tyystin se fasistisen tunnelivision tuottama väkivaltainen pöyristyttävyys, joka tekee Seagalin alkupään elokuvista niin kiehtovia ja viihdyttäviä. Tietysti maailma on muuttunut, eikä 80-luvun reaganilais-naisvihamielis-luolamiessuoraselkäisyys ole suuren yleisön mieleen. Seagal ei ole kyennyt uudistumaan, ja yrittää vasta nyt samaa kuin Arska aikoinaan, eli komediaa. Mainostamalla virvoitusjuomaa.

Muutos alkoi suurin piirtein vuoden 1994 elokuvasta On Deadly Ground, jonka Seagal ohjasi itse. Elokuva sisältää vielä tuttua poikki ja pinoon-hakkelusta, mutta ohjaajavisionääri haluaa myös näyttää, että hänellä on sanomaa. Karmiva loppupuhe Alaskan luonnon puolesta saa kaiken kestävänkin katsojan käpertymään sohvan pohjalle myötähäpeän ihmeen mykistämänä. Uusi Seagal oli syntynyt; rauhallinen buddhisti, joka oli kuitenkin valmis hakkaamaan ja ampumaan pahikset tilanteen sitä vaatiessa, mutta ihmeen ponnettomasti. Steven ei enää mukiloinut satunnaisia ihmisiä sydämellä.

Iso osa muutosta on siinä, että entisaikojen Seagal-elokuvat olivat elokuvia nimenomaan Seagalille; ne vaativat miestä joka turvautuu aseeseen vain viimeisenä keinona, voittamatonta taistelukonetta. Nykyajan Seagal-litet ovat kehnoja toimintarymistelyjä, joissa ammutaan ja räjäytellään ja pääosassa vain sattuu olemaan Steven Seagal, vaikka roolin voisi tehdä kuka tahansa. Jos et usko, koeta katsoa paskamestari Albert Pyunin unettava pommitrilleri Ticker (2001) tai Hellraiser kolmosella maailmaa rikastuttaneen Anthony Hickoxin aivopesuaivottomuus Submerged (2005). Michael "Olen nähnyt Matrixin" Oblowitzin Out for a Kill (2003) sentään yrittää; Steven esittää maailman parhaasta murtovarkaasta aikidomestariarkeologiksi siirtynyttä mestaritappajaa. Yakuza-räpellys Into the Sun (2005) on mainitsemisen arvoinen, koska Seagal laulaa lopputekstien aikana käheällä raspikurkullaan.

Seagalin ääni onkin nykymuodon kiinnostavin piirre. Jo aiemmin jossain alilausumisen äärirajoilla riipinyt korahtelu kuulostaa esimerkiksi Submergedissa Stevenin itsensä, Marlon Brandon ja Elviksen kehitysvammaiselta sekoitukselta. Tämän hunajaisen sössötyksen kun yhdistäisi Katujen lain säälimättömään pätkijään, niin kasassa olisi kaikkien aikojen vigilantesankari. Steven, tule takaisin! Kaipaamme katkottavien luiden rusahtavaa ääntä!